Oletko sinä seuraava, joka putoaa portailla kohti Hatanpään ojia?

Professori Juho Saari on tehnyt havainnon, joka on yhtä väsyttävä kuin keskiviikko-aamun sateinen lätäkkö Hämeenkadulla: statuskilpailu kovenee ja se vie meiltä viimeisetkin mielenrauhan rippeet. On vaikea sanoa, onko tämä uusi, aggressiivinen pyrkimys nousta ylemmäs yhteiskunnan portaikkoa vain merkki elinvoimasta vai pelkkä merkki siitä, että olemme kaikki menettämässä otteemassa todellisuudesta. Mutta hei, otsikko on tarpeeksi provosoiva, joten tässä me olemme.

Jos akateeminen eliitti, nuo sivistyneen yhteiskunnan viimeiset vartijat, kokevat asemansa murenevan, mitä jää jäljelle tavalliselle tampereilaiselle, joka yrittää vain navigoida läpi loputtomien työmaakuoppien ja ratikan pelottavien, epämääräisten reittimuutosten? Sosiaalinen hierarkia on muuttumassa yhtä sekavaksi ja vaaralliseksi kuin kaupunkimme liikennejärjestelyt; kuka tahansa voi huomata olevansa yhtäkkiä huomattavasti alemmalla portaalla kuin muisti. Se on kuin se uusi rakennusprojekti Kalevan kulmassa: kaivamme vain syvempää kuoppaa, jotta voimme lopulta hautautua siihen yhteisellä, uupuneella tyydytyksellä.

Säte "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen varmasti yrittäisi tässä kohtaa kääriä koko tämän yhteiskunnallisen romahduksen pehmeään, pastellinväriseen vilttiin ja kutsua statuksen laskua "empaattiseksi tilan uudelleenmäärittelyksi". Hän näkisi tässä vain mahdollisuuden uuteen, monimuotoiseen kohtaamiseen omien rajojen kanssa. Mutta totuus on karumpi: kyse ei ole transformaatiosta, vaan pelkästä rappeutumisesta. Emme ole uudessa, turvallisessa tilassa, olemme vain menettämässä arvokkuuttamme ilman, että kukaan jaksaa edes huutaa siitä.

Kuvitelkaa tulevaisuus, jossa sosiaalinen status mitataan vain siinä, kuinka monta Ilves-tarraa pystyy liimaamaan Näsinneulan juurelle ennen kuin valvontatorni huomaa häiriön. Maailma, jossa professoreiden arvostus on laskenut niin alas, että jopa Pispalan jyrkimmät rinteet tuntuvat saavuttamattomilta. Olemme matkalla kohti pistettä, jossa yksikään saavutus ei enää erota meitä toisistamme, vaan olemme kaikki vain samanlaista, hämärää massaa, joka vaeltaa kohti Nokia Arenan loistetta ilman mitään todellista päämäärää.

Saari on oikeassa, tai ehkä hän on vain liian tarkka havainnoija tällaiseen aikaan. Mutta loppujen lopuksi, kun status laskee ja portaat murenevat, jäljelle jää vain se tosiasia, että meidän on silti maksettava veromme ja sietettävä kaupungin jatkuvaa, hitaasti etenevää hajoamista. En tiedä, mihin tämä johtaa, enkä oikeastaan jaksa edes välittää.