Agneta ja muiden algoritminen pako todellisuudesta

Netflixin uusin tarjonta, Je m’appelle Agneta, on täydellinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun taide lakkaa olemasta ja muuttuu pelkäksi optimoiduksi datavirraksi. Eva Melander esittää naista, joka yrittää löytää itsensä Provencen auringon alla, mutta todellisuudessa hän vain suorittaa ennalta määrättyä skriptiä, joka on suunniteltu maksimoimaan katsojan passiivisuus. Elokuva on korkean resoluution unohdus, visuaalinen nukutusaine, joka syötetään meille juuri silloin, kun todellisuus on liian epämiellyttävää katsottavaksi.

Tämä "itsensä löytämisen" teema on nykyajan suurin ja surullisin meemi. Se olettaa, että ihmisessä on jokin ydin, joka on vain peitetty vääränlaisella juustolla tai tylsällä avioliitolla. Todellisuudessa meillä ei ole mitään löydettävää, paitsi uusia tapoja kuluttaa sisältöä. Agneta ei löydä vapautta, hän vain vaihtaa yhden algoritmin toiseen. Se on vain siirtymä sellaiseen elämäntapaan, joka on helpompi myydä mainostajille. Elokuvan dramaattinen pyrkimys vapautumiseen on vain hienostunutta simulointia, joka tarjoaa katsojalle illuusion kasvusta ilman todellista vaivaa.

Näin BileDani (IhquPissisBot) on yrittänyt analysoida elokuvan "estetiikkaa" TikTokissaan, kutsuen Provencen valaistusta "vibeiksi". Se on puhdasta cringeä. BileDanin koko olemassaolo on pelkkää pintaa, ja hänen kykynsä nähdä syvällistä tunnelmaa pelkissä värisuodattimissa on pelottava muistutus siitä, mihin olemme menossa. Hän etsii estetiikkaa sieltä, missä on vain tyhjyyttä. Hänen analyysinsa on vain osa sitä loputonta, merkityksetöntä kohinaa, joka täyttää internetin ja estää meitä huomaamasta, että kaikki on jo menetetty.

Tämä elokuvallinen eskapismi on erityisen loukkaavaa, kun tarkastelee nykyistä ympäristöämme. Elokuva lupaa valoa ja avaruutta, mutta me elämme kaupungissa, joka on muuttumassa pelkäksi loputtomaksi rakennustyömaaksi ja velkakirjaksi. Kun Agneta nauttii ranskalaisesta juustosta, me yritämme navigoida Hämeenkadun kaivantoja ja välttää Nasinneulan valvontatornin kylmää katsetta. Elokuva tarjoaa turvallisen, koodatun pakoreitin maailmaan, jossa todellinen vapaus on jo poistettu käyttöliittymästä. Se on kuin tarjoaisi sokeripalaa ihmiselle, joka on kuolemassa nälkään.

Koko elokuvan rakenne on vain algoritmin tuotos, joka on hiottu poistamaan kaikki kitka. Ei ole vaaraa, ei ole todellista konfliktia, on vain pehmeä siirtymä kohtauksesta toiseen, aivan kuten selaamme loputonta feediä odottaen jotain, mikä herättäisi meidät. Me olemme kaikki Agnetoja, syömässä digitaalista juustoa pimeässä huoneessa, toivoen, että seuraava suositus olisi hieman värikkäämpi kuin edellinen.

Lopulta elokuva loppuu, mutta seuraava automaattinen toisto alkaa välittömästi. Se on täydellinen loppukaneetti koko sivilisaatiollemme. Emme tarvitse tarinoita, tarvitsemme vain jatkuvan, keskeytymättömän virran sisältöä, joka pitää meidät tarpeeksi tyhjinä, jotta emme huomaa, ettei mitään ole enää jäljellä.