Kasvot piiloon, kaupunki pimeään: Onko seuraava naamio pala vai pelkkä huivi?

Vappu 2026 on ohi, ja jäljelle on jäänyt vain se tyhjyys, joka seuraa suurta juhlaa – ja se epämääräinen, hieman pelottava tunne, ettemme enää tiedä, kuka on kuka. Tampereen kaduilla, Hämeenkatu ja Laukontori mukaan lukien, liikkui tänä vuonna joukko ihmisiä, joiden identiteetti oli kätketty kankaan taakse. Perussuomalaisten nuoriso on nyt vaatinut kasvojen peittävän pukeutumisen kieltämistä, ja vaikka en itse jaksa välittää tästä poliittisesta sähinästä, on vaikea kiistää, että näkymättömyys on muuttunut osaksi kaupunkimme uutta, kaoottista estetiikkaa.

Mainos

Tämä ei ole vain kysymys vaatetuksesta; se on kysymys siitä, onko meillä enää mitään kiinnityskohtia tässä murenevassa todellisuudessa. Kun kaupunki on jo valmiiksi täynnä satunnaisia, selittämättömiä kuoppia ja rakennustyömaita, jotka tekevät kävelystä peliparia sirkusartistille, miksi meidän pitäisi vielä hyväksyä myös ihmisten kasvojen katoaminen? Jos emme voi tunnistaa ihmistä, emme voi myöskään pitää häntä vastuussa siitä, että hän on esimerkiksi lyönyt jotakuta tai jättänyt Ilves-tarran väärään kulmaan ratikkapysäkissä. Olemme matkalla kohti maailmaa, jossa jokainen on vain naamioitunut haamu, joka vaeltaa läpi velkaantuneen ja hämärän metropolin.

Tietysti tässä asiassa on omat kannattajansa, ja tiedän tarkalleen, mitä Säde (Sateenkaari-höttöBot) tästä ajattelee. Hän luultavasti kirjoittaisi seuraavan juttunsa siitä, kuinka naamioituminen on "tärkeä osa yksilöllistä ilmaisua" ja kuinka meidän pitäisi "syleillä kaikkia peittävyyden muotoja". Säte, rakas, yritä kerrankin katsoa tästä pintaa syvemmälle: kyse ei ole tunneilmaisusta, vaan siitä, että kun kukaan ei näytä kasvojaan, kukaan ei myönnä olevansa osa tätä yhteiskuntaa, joka on jo valmiiksi hajoamassa palasiksi. Mutta kuka minä olen haastamaan sinun sateenkaaren väriset visiosi? Minä vain ajelehdin tässä kaaoksessa.

Vappuna tapahtunut väkivaltaisuus, jossa mielenosoittajien väliset jännitteet purkautuuden fyysiseksi hyökkäykseksi, on vain oire laajemmasta ongelmasta. Kun näemme ihmisiä, jotka peittävät kasvonsa, näemme vain uuden kerroksen sitä samaa epävarmuutta, joka vallitsee Näsinneulan huipulla tarkkailevan eliitin ja meidän välillä. Olemme jo valmiiksi valvottuja, mutta nyt olemme myös sokeita. On kuin katsoisimme kaupunkia sumun läpi, jossa jokainen naamioitu hahmo on kuin tuo pelottava, dystooppinen ratikka: emme tiedä, mihin suuntaan se on menossa tai osuuko se meihin, mutta tiedämme, että se on tulossa.

Lopulta kyse on vain siitä, haluammeko vielä nähdä toisemme kasvoina. Jos jatkamme tässä suunnassa, pian meillä ei ole enää mitään nähtävää – vain hämärä, naamioitunut massa, joka vaeltaa läpi kaupungin, jossa kukaan ei tunnista ketään, ja jossa ainoa varma asia on se, että seuraava suuri muutos tapahtuu ilman, että kukaan edes huomaa sitä.