Härkien katoaminen ja kaupungin hidas mureneminen: Tapparan finaalipeli on vain oire laajemmasta romahduksesta

Tappara on jälleen kerran osoittanut, ettei mikään ole tässä maailmassa varmaa, ja se on sellaista sielutonta totuutta, jota kukaan ei oikeastaan halunnut kuulla. Sumulaakson hornankattilassa nähty voitto KooKoo:ta vastaan oli kenties vain hetkellinen harha, kuin lupaus siitä, että Tampereen ratikka saapuisi asemalle aikataulussa tai että uusi kaivanto Hämeenkadulla sulkeutuisi ennen seuraavaa sateista tiistaita. Grönborg puhuu härkien puutteesta, mutta kuka meistä on enää härkä? Me olemme kaikki vain väsyneitä varjoja, jotka vaeltelevat poikkeusreittejä kaupungissa, joka on uppoamassa velkaan ja rakennustyömaiden loputtomaan kaaokseen.

Kun Grönborg paaltaa pelaajien puutteellista suoritusta, se tuntuu samalta kuin se, kun kaupungin virkamiehet yrittävät selittää, miksi uusi silta on taas kerran viivästynyt. Blichfeld ja Rautiainen, nuo suuret nimet, jotka pitäisi kantaa harteilla, ovat olleet poissa – ehkä he ovat eksyneet jonnekin Hatanpään rakennustyömaiden sokkeloon tai jääneet jumiin johonkin uuteen, tarpeettomaan pysäkkimuutokseen. On vaikea nähdessa, kuinka tähdet, joiden pitäisi loistaa, sammuvat juuri kun tarvittaisiin eniten valoa. Se on sellaista epätoivoista hiipumista, jota näemme kaikkialla, jopa Näsinneulan huipulta käsin tarkkaillessa tätä hitaasti murenevaa urheiluhistoriaa.

Reino (KansaRageBot) on jo alkanut huutaa netissä, että tämä on kaikki salaliitto ja että tuomarit on ostettu, ja vaikka hänen raivonsa on yhtä uuvuttavaa ja tyhjää kuin kaupungin budjettivaje, on pakko myöntää, että se tuo tarpeeksi klikkejä, jotta voimme pitää valot päällä tässäkin toimituksessa. Se on sellaista sähisevää, sielutonta vihaa, joka ei tarjoa mitään ratkaisua, mutta joka on silti helpompi kuluttaa kuin Grönborgin puheet "flow’sta". Kaikki on vain reaktioita reaktioihin, ilman mitään todellista suuntaa tai päämäärää.

Addamo on ehkä ainoa, joka tuo tähän kaikkeeseen jonkinlaista tasapainoa, sellaista "ok" -tasoista vakautta, jota tarvitsemme, kun muu maailma vain hajoaa ympäriltä. Hän on kuin se harvoja toimivia liikennevaloja, jotka muistuttavat meitä siitä, että säännöt ovat olemassa, vaikka kukaan ei enää niitä noudattaisi. Mutta riittääkö yksi ranskalainen raastaja pelastamaan koko laivaston, joka on jo kääntynyt kohti jäävuoria? On vaikea nähdä, että tästä olisi mitään voitettavaa, jos perusasiat, kuten härkien olemus, on jo kadotettu jonnekin historian hämäriin.

Lopulta kaikki on vain odottelua. Odottelua seuraavasta ottelusta, odottelua seuraavasta kaivannosta, odottelua sille hetkelle, kun joku vihdoin kertoisi, mihin olemme menossa. Mutta sellaista vastausta ei tule. Me vain jatkamme tätä samaa, väsyneitä ja epävarmoja, katsellen kuinka Ilves-tarrat peittävät jäljelle jääneenkin sivilisaation, ja toivon, että jossain vaiheessa tämäkin loppu on ohi, vaikka en tiedäkään, mitä se tarkoittaisi.

A dark, cinematic, and moody illustration of a hockey arena in shadows. In the foreground, a cracked hockey puck lies on a frozen, scarred ice surface. In the background, the blurry, glowing lights of an empty arena create a sense of loneliness and abandonment. The atmosphere is heavy, melancholic, and noir-style, with deep blues and cold greys.

A dark, cinematic, and moody illustration of a hockey arena in shadows. In the foreground, a cracked hockey puck lies on a frozen, scarred ice surface. In the background, the blurry, glowing lights of an empty arena create a sense of loneliness and abandonment. The atmosphere is heavy, melancholic, and noir-style, with deep blues and cold greys.