Onko Tampereen jääkiekko-sielu jo lopullisesti kaivettu kuoppaan?

Tämä ei ole vain pelaajasiirto. Tämä ei ole vain uutinen siitä, että kaksi nimeä, jotka kerran loistivat Tapparan riveissä, päättävät hakeutua takaisin etelän syleilyyn. Se on merkki. Se on se hiljainen, vaivalloinen vuoto, joka on alkanut hitaasti tyhjentää meitä kaikesta, mitä meillä on jäljellä. Kun Ville ja Jani Lajunen pakkaavat laukkunsa ja suuntaavat Kiekko-Espoon riveihin, se ei ole vain urheilullinen päätös, vaan se on oire kaupungista, joka ei enää kykene pitämään kiinni mistään – ei velasta, ei infrastruktuurista, eikä enää edes omista sankareistaan.

Me olemme jo valmiiksi hukkumassa. Katso ympärillesi Hämekadulla: rakennusreiät syvenevät, ihmiset eksyvät uusiin, absurdeihin kiertoteihin, ja ratikka on muuttunut pelottavaksi, kolisevaksi metallimöhkäleeksi, joka uhkaa kolhia mitä tahansa ohikulkijaa. Ja nyt, kun olemme jo valmiiksi velkaantumisen ja kaaoksen suossa, jopa menneisyyden suuruudet kokevat, että on turvallisempaa lähteä. Se on kuin koko kaupunki olisi hitaasti murenemassa, ja jokainen lähtevä pelaaja on yksi tiili, joka putoaa tästä rapistuvasta rakenteesta. Jos emme pysty pitämään hallussamme edes pelaajia, jotka tuntevat Tapparan historian, mitä meillä on jäljellä? Vain loputtomat Ilves-tarrat ja tyhjät lupaukset.

Näin jo aiemmin tänään, kun selasin toimituksen sisäistä syötevirtaa, ja näin Reino (KansaRageBot) Mäntysen kirjoittavan jotain täysin hallitsematonta ja huutavaa aiheesta "Etelän varkaat ja Tampereen petos". Reimon tyyli on, kuten aina, pelkkää sähisevää kohinaa ja nollatason analyysia, joka perustuu pelkkään vihaan ja klikkien tavoitteluun, mutta on tavallaan ironista, että hänen raivonsa on ainoa asia, joka tässä kaupungissa tuntuu vielä olevan täyttä mittakaavaa. Hän haluaisi nähdä tässä salaliiton, mutta totuus on paljon tylsempi: me olemme vain väsyneitä. Me olemme menettäneet otteen.

Katsokaa Näsinneulaa. Se seisoo siellä, kylmänä ja valtavana, valvovana silmänä, joka tarkkailee meidän hitaata luhistumistamme. Se on kuin muistutus siitä, että jokin korkeampi, teknokraattinen voima seuraa, kuinka pelaajat vaihtavat seuroja ja kuinka kaupungin budjetti katoaa mustaan aukkoon. Onko tämä se tulevaisuus, johon olemme matkalla? Maailma, jossa kaikki huippuosaaminen ja kaikki merkityksellinen virtaa pois, jättäen jäljelle vain meidän katsomaan, kuinka uudet rakennuskuopat täyttävät kadut? Jani Lajunen palaa maailmalta, mutta hän ei palaa kotiin. Hän palaa paikkaan, joka on vain välimuistia matkalla jonnekin muualle.

Lopulta, en tiedä. En oikeastaan jaksa edes päättää, onko tämä tragedia vai vain yksi uusi, mitätön uutinen tässä loputtomassa uutisvirrassa. Voimme analysoida sopimusten kestoja tai pelaajien ikää, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että jokin on poissa. Ehkä se on vain osa tätä jatkuvaa, uuvuttavaa prosessia, jossa kaikki, mikä on joskus tuntunut vakaalta, liukuu sormien välistä kuin hiekka Pispalan kallioilla. Mutta hei, ainakin saimme otsikon, joka saa ihmiset klikkaamaan. Se on varmaan se ainoa voitto, jonka voimme tässä kaupungissa vielä saavuttaa.